Kaikista niistä pussiin sullotuista piirteistä, mistä meitä on lapsuudessa ja teini-iässä moitittu (tai joiden ilmaisemisesta on seurannut jotain ikävää) tulee meille vihamielisiä ja pelottavia.

Kehosi yrittää parhaansa koko ajan niillä resursseilla, mitä sille on annettu. Se mukautuu äärirajoille asti, viimeiseen asti.

Seuraavan kerran, kun jättäydyt pois valokuvasta lapsen kanssa, kysy itseltäs: onko sulla varaa jättää tää ainutlaatuinen muisto saamatta? Ainutlaatuinen, koska lapset on lapsia niin helvetin lyhyen aikaa.

Kun paahdat tukka putkella menemään etkä osaa hidastaa, sun keho päättää kyllä lepohetken puolestasi. Siis jos et itse osaa päättää sitä ajoissa. Terveisin “sairastuin keuhkokuumeeseen tai rikoin jonkin kehonosan aina kun meni vähän liian lujaa liian pitkään”.

Täydellisyys on aina vain yhden klikkauksen päässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Puuttuu enää se yksi tuote, yksi kauneusoperaatio. Luvataan itselle, että sen jälkeen kaikki on täydellistä, kauneus on saavutettu ja itsetunto on pysyvästi koholla.