Kaikista niistä pussiin sullotuista piirteistä, mistä meitä on lapsuudessa ja teini-iässä moitittu (tai joiden ilmaisemisesta on seurannut jotain ikävää) tulee meille vihamielisiä ja pelottavia.

Itselläni tämä laukaiseva tekijä oli puhelimen selaaminen illalla - oma aika. Siitä tuli tapa, että siinä doomscrollatessa tuli mutusteltua jotain täysin kiinnittämättä huomiota syömänsä ruuan laatuun saati määrään.

Meillä kaikilla on surullinen tarina taustalla. Voit käyttää sitä motivaationa ja sytykkeenä, tai syynä sille, että pysyt paikallasi ja aloitat joka vuosi “alusta” ja etenet parhaimmillaan kaksi askelta eteen, yhden taakse.

Mulla oli pitkään oma identiteetti, omat arvot ja mielipiteet ihan hukassa. Etsin itseni ulkopuolelta muista ihmisistä ja asioista merkkejä, joiden pohjalta tunnustelin, mitä mieltä mun pitäisi olla itsestäni tai mitä mieltä pitäisi olla mistäkin, etten vaan tehnyt itsestäni mitään numeroa. Jopa keinussa hoettiin “varo! hui! varovasti!” Opin, ettei omaan kehoon saatika muihin ole luottamista. 

Nopean dopamiinin lähteet on koko ajan saatavilla, ja niihin on ikävän helppo turvautua sen sijaan, että laskettaisiin hetkeksi kaikki hommat käsistämme ja istuttaisiin hiljaa omien ajatustemme kanssa. Sehän tuntuu…kaoottiselta? Turhalta? Koko ajanhan pitäisi tehdä jotain, suorittaa? Kaikessa tekemisessä pitäisi olla joku lopputulos ja maali, muuten se on turhaa, eikö niin?

Kun ensin sabotoi oman menestymisensä juuri ennen onnistumista, kukaan ei voi syyttää sua siitä, ettet olisi yrittänyt. Toisaalta jäät katkerana miettimään, miten asiat olisivat menneet, jos olisitkin laittanut peliin 100 % effortin pelosta ja kauhusta huolimatta? Väärään elämäntarinaan ei päädytä sattumalta.