Lakkaa sabotoimasta itseäsi — mikä onnistumisessa pelottaa?
Sun glow-up sesonki on jatkunut jo jonkin aikaa. Huomaat muuttuneen olemuksesi peilistä ja et pelkästään tiedä fiilispohjalta voivasi paremmin ja energisemmin, vaan myös näytät paremmalta kuin pitkään aikaan. Vaatteet istuvat päälle sutjakasti ja omassa kehossa on tosi hyvä olla. Jopa ehkä vähän pelottavan hyvä olla. Se tuntuu uudelta, tosi vieraalta. Jopa epämukavalta, koska on niin uusi fiilis katsoa peiliin ja pitää näkemästään. Mitä ihmettä nyt tapahtuu?
Tunnet turvattomuutta huomatessasi, että keho alkaa muuttua parempaan ja loppupeleissä toivottuun suuntaan. Olenko edes ansainnut voida näin hyvin ja käyttää näin hyvin istuvia vaatteita? Olenko ansainnut pitää näkemästäni, kun katson peiliin? Mihin voin sitten enää piiloutua?
Jostain hiipii takaraivoon ajatus, että tässähän alkaa näyttämään jo liian hyvältä — nyt on kyllä ansaittu herkkupäivä! Pian löydätkin itsesi irtokarkkilaarilta haalimassa namuja kaksin käsin, koska olethan ne kovalla työllä ansainnut. Mässäilyepisodin aikana läsnä on tuttu ja turvallinen olo.
Kunnes huoneeseen laskeutuu pian toisaalta tuttu epämukavuus, pahoinvointi, epätoivo. Onnistuit hetkellisesti turruttamaan pinnan alla kyteneet tunteet, mutta sieltä se kohtaamaton tunnekuorma taas tulee eteen.
Jos tunteita voisi vaan työstää järkeistämällä?
Uusi on vierasta ja vieras on pelottavaa, vaikka se tekisi meille kuinka hyvää. Aivoja ei kiinnosta niinkään onnellisuus, vaan niille tärkeintä on pysyä turvassa ja mukavuusalueella.
Opitut selviytymiskeinot tuo hetkellisen helpotuksen, mutta ei ikinä tarjoa syvempää ratkaisua siihen alkuperäiseen ongelmaan — eli tarpeeseen, joka ei syystä tai toisesta täyty sun tämän hetken elämäntilanteessa. Taustalla voi olla joku traumaattinen kokemus, joka on jäänyt jumiin sun kehoon, koska olet kokeillut loogisuudella ja rationaalisuudella ratkaista sen ongelman päässäsi — kehollisen tuntemisen sijaan.
Ilmassa leijuu selkeä ristiriita siinä, millaista elämää haluaisit elää, ja millaista elämää oikeasti elät. Sulla on joku visio paremmasta, mutta tämän hetken tilanteesi on kaukana siitä visiosta?
Mitä onnistuminen toisi?
En voi olla ainoa, joka on joskus kamppaillut itsesabotaasin äärellä. Sitä kun sopeutuu elämään jossain vanhassa, totutussa helvetissä, niin ajatus uudesta ja tuntemattomasta on suorastaan epämukava, koska se on vielä niin vieras käsite. Et tiedä, mitä siellä toisessa ääripäässä odottaa — kun olet oikeasti saavuttanut jonkun sun tavoitteen ja onnistunut jossain 100 %.
Muutos on aina luopumista, ja luopuminen on aina traagista jollain tasolla. Olipa sun tutuksi tullut versio itsestäsi kuinka vahingollinen tahansa, siitä versiosta luopuminen on silti menetys, ja se pelottaa.
Itsesabotaasi näkyy kaikilla elämän osa-alueilla
“Apua, nyt mulla on ihan liikaa rahaa tilillä verrattuna siihen, mikä on mulle normaalia. Menen siis äkkiä verkkokauppashoppailemaan ja haalimaan materiaa, jotta voin kohta taas kamppailla taloudellisissa vaikeuksissa, koska siihen olen tottunut!”
tai
“Apua, nyt mulla on edessä työpaikkailmoitus, jossa olisi mahdollisuus päästä tekemään sitä työtä, mitä oon aina halunnut. Äkkiä kirjoittamaan joku tahallaan juosten kustu hakemus, etten varmastikaan pääse haastatteluun ja voin jatkossakin pysyä epätyydyttävässä työssä. Selittäen itselleni tarinaa, ettei musta ollut siihen parempaan duuniin, en vaan ollut pätevä!”
tai
“Apua, nyt menee ihmissuhderintamalla pelottavan hyvin. Miksi tuo puoliso on niin kuolettavan tylsä (lue: vakaa ja turvallinen)? Pakko aloittaa joku turhanpäiväinen riidanaihe, jotta voin taas jatkossakin selittää itselleni tarinaa siitä, kuinka vedän puoleeni tuhoon tuomittuja ihmissuhteita magneetin lailla. Kaaoksen ja tunteiden vuoristoradan assosioin rakkauden kanssa samaan lauseeseen!”
Kun ensin sabotoi oman menestymisensä juuri ennen onnistumista, kukaan ei voi syyttää sua siitä, ettet olisi yrittänyt. Toisaalta jäät katkerana miettimään, miten asiat olisivat menneet, jos olisitkin laittanut peliin 100 % effortin pelosta ja kauhusta huolimatta?
Väärään elämäntarinaan ei päädytä sattumalta.
Selitämme itsellemme tarinaa siitä, että…
“meidän suvussa ei vaan ole tervettä päivää nähty”
“meidän perheessä ei olla ikinä taloudellisesti vakaita”
“vedän puoleeni vain toksisia ihmisiä”
“ei mua ole lapsena opetettu puhumaan tunteista”
Sitten kun lähdet purkamaan elämän aikajanaa pienempiin osiin, niin alkaa käydä selväksi, että sitä on menty ojasta allikkoon omien uskomusten ja niistä seuranneiden valintojen kautta. Tahallisella itsesabotaasilla säästyy toki hetkellisesti mahdollisen epäonnistumisen aiheuttamalta häpeältä ja muiden ihmisten vahingonilolta — joidenkin onnistuminen kun on tietyille ihmisille todella triggeröivää.
Kuitenkin löydät itsesi oravanpyörästä ja loppujen lopuksi päädyt kirjoittamaan itsesi päätähdeksi ihan vääränlaiseen tarinaan, kuin mihin oli tarkoitus. Unohdat, että sulla itselläsi oli hallussa koko ajan se pirun kynä, jolla olisi voinut kirjoittaa tarinalle ihan toisenlaisen lopun.
Vaihda sun sisäinen narratiivi siitä lapsuudessa opittujen, kahlitsevien uskomusten varjossa elävän uhriutujan roolista kohti sun sisäistä sankaria, joka aidosti uskoo pystyvänsä rakentamaan elämän, jota oikeasti haluaa elää ja jonka ansaitsee. Sitä sankaria, joka on valmis käärimään hihat ja ryhtymään töihin, vaikka ei näekään uudelta reitiltä vasta kuin sen ensimmäisen stepin.
Psst… sua saattaisi kiinnostaa myös:
