Kaikista niistä pussiin sullotuista piirteistä, mistä meitä on lapsuudessa ja teini-iässä moitittu (tai joiden ilmaisemisesta on seurannut jotain ikävää) tulee meille vihamielisiä ja pelottavia.

Mulla oli pitkään oma identiteetti, omat arvot ja mielipiteet ihan hukassa. Etsin itseni ulkopuolelta muista ihmisistä ja asioista merkkejä, joiden pohjalta tunnustelin, mitä mieltä mun pitäisi olla itsestäni tai mitä mieltä pitäisi olla mistäkin, etten vaan tehnyt itsestäni mitään numeroa. Jopa keinussa hoettiin “varo! hui! varovasti!” Opin, ettei omaan kehoon saatika muihin ole luottamista. 

Nopean dopamiinin lähteet on koko ajan saatavilla, ja niihin on ikävän helppo turvautua sen sijaan, että laskettaisiin hetkeksi kaikki hommat käsistämme ja istuttaisiin hiljaa omien ajatustemme kanssa. Sehän tuntuu…kaoottiselta? Turhalta? Koko ajanhan pitäisi tehdä jotain, suorittaa? Kaikessa tekemisessä pitäisi olla joku lopputulos ja maali, muuten se on turhaa, eikö niin?

Itsesi pienentäminen menestymisen pelon vuoksi ei kuitenkaan tee susta parempaa ihmistä tai läsnäolevampaa ihmistä läheisillesi — itse asiassa, päinvastoin. Onnellinen ihminen, joka elää sopivan haastavaa elämää ja uskaltaa tavoitella niitä suuriakin unelmia, on parempi ihminen myös läheisilleen.

Kun ensin sabotoi oman menestymisensä juuri ennen onnistumista, kukaan ei voi syyttää sua siitä, ettet olisi yrittänyt. Toisaalta jäät katkerana miettimään, miten asiat olisivat menneet, jos olisitkin laittanut peliin 100 % effortin pelosta ja kauhusta huolimatta? Väärään elämäntarinaan ei päädytä sattumalta.