Täydellisyys on aina yhden askeleen päässä?

En voi edes kuvitella, millaista on elää peruskoulu läpi tässä maailmanmenossa. Heti kun otat puhelimen ensimmäistä kertaa elämässä käteen ja avaat ensimmäisen kerran minkä tahansa sosiaalisen median alustan, niin saat suoraan osviittaa siitä, mitä yhteiskunta sinulta naisena odottaa. Miltä pitäisi näyttää, miten pitäisi pukeutua, mikä tuote pitäisi vielä hankkia, että olisi täydellinen. “Olet ihana juuri tuollaisena, mutta oletko jo kokeillut tätä tuotetta?”

Muistan itse langenneeni tuohon ajatusansaan liian monta kertaa. En mä ole vieläkään siitä täysin selvinnyt, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää taustasyitä ja pääsemään asiassa ns. niskan päälle.

Tähän mennessä rahaa on palanut aivan liikaa täydellisyyden tavoitteluun. Eikä siitä oo jäänyt käteen mitään.

Olisin varmaan jo ostanut auton sillä rahalla, mitä olen käyttänyt “kauneuden aallonharjalla” pysymiseen. Elin vielä kymmenen vuotta sitten jatkuvissa veloissa, koska osamaksulla piti tietenkin ostaa koko ajan lisää materiaa ja lisää tuotteita, joiden puuttumisesta kauneus oli yhtäkkiä kiinni.

Joidenkin puhelinmallien etukamerassakin on avatessa automaattisesti päällä kaunistava filtteri, jonka ansiosta iho näyttää lasisen sileältä. Instagramin storyissa “natural beauty” -nimiset filtteritkin pullistavat huulia, suurentavat silmiä, blurraavat ihoa ja lopputulos on ainakin omalla kohdallani niin naurettavan feikki, etten oo koskaan kehdannut käyttää yhtäkään kasvofiltteriä. Ehkä ihan hyvä niin.

Realiteetit hukassa?

Ei edes aloiteta tekoälykuvista, joita nykyään käytetään koko ajan enemmän ja enemmän. Järkytyin huomattuani Instagramissa täysin tekoälyllä luotuja tilejä — näitä kauneusihanteiden mukaisia täydellisiä naisia —, ja kommenttikentän perusteella jengi taitaa oikeasti luulla, että siellä tiliä ylläpitää oikea ihminen?!

Joskus näin myös kommentin, jossa oli joku tietokonepelin naishahmo, jonka poskessa näkyi normaalia ihonukkaa, jota meillä kaikilla on, ellei sitä käy poistattamassa. Siellä oli kommenttikentässä todella vihaisia kommentteja, että mitä tuo on, ja miksi sitä on naisella. :D

Täydellisyys on aina vain yhden klikkauksen päässä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Puuttuu enää se yksi tuote, yksi kauneusoperaatio. Luvataan itselle, että sen jälkeen kaikki on täydellistä, kauneus on saavutettu ja itsetunto on pysyvästi koholla. Vaan ei. Noista operaatioista tulee se hetken dopamiinipiikki, ja sen jälkeen dopamiinin perustaso onkin taas matalammalla — jostain on etsittävä lisää tavoiteltavaa. Se vaan kuuluu ihmisyyteen.

Omalle peilikuvalle sokeutuu

Vuonna 2017-2018 muistan tuskailleeni, että “kaikilla” naisilla oli ripsienpidennykset. Ajattelin epävarmana, että enhän mä voi olla edes samalla “lähtöviivalla” muiden naisten kanssa, jos mulla ei niitä ole — miten surullista, mikä lähtöviiva?! Male gazen ohjailema sätkynukke täällä taas hei. Joten pitihän munkin sitten ne ripsienpidennykset hankkia. Ajattelin, että ehkä sen jälkeen olisin vihdoin tyytyväinen.

Jaksoin niitä vuoden jatkuvassa käytössä ja siinä kohtaa noin 800 euroa köyhempänä lähtötilanteeseen nähden totesin, että hmm — pitikö tässä nyt olla jotenkin parempi itsetunto?

No ei ollut - missään kohtaa. Sen sijaan ripsienpidennysten myötä sokaistuin omalle peilikuvalle jo parin päivän käytön jälkeen. Mietin jatkuvasti, että jos ottaisikin enemmän pituutta ja kaarevuutta seuraavalla huoltokerralla? Mikään kun ei enää riittänyt. :)

Vaikka en olekaan koskaan ollut missään kirurgisessa kauneusoperaatiossa, niin osaan jotenkin liian hyvin kuvitella, että tuo sama ajatusvinouma ja omalle peilikuvalle sokaistuminen käy, kun lähtee plastiikkakirurgian tielle ensimmäistä kertaa. Ensin otetaan ne maltilliset silarit ja pikkuhiljaa alkaa ajatus kytemään, että eihän nämä nyt riitä mihinkään. Liian valjua. Otetaan lisää. Ensimmäinen injektio huuliin ja parin viikon jälkeen tuntuu, kuin ne huulet olis olleet aina. Otetaan paksummat ensi kerralla!

En nyt puhu muiden naisten puolesta, mutta omalla kohdallani olen ihan satavarma, että tuolla kaavalla se menisi. Jos tähän jotain ratkaisua pitäisi keksiä, niin se olisi varmaan parempi pistää somet tauolle ja lakata seuraamasta ihmisiä, joista itselle tulee riittämätön olo. Jos ei vibat sovi omiin, niin pitäisi olla vaan, että bye Felicia, you do you.

Ongelmia, joiden en edes tiennyt olevan ongelmia

Algoritmi puskee koko ajan sitä lisää, mitä somesta katsot, minkä parissa aikaa vietät ja minne klikkauksesi säästät. Joten ei enää riitä, että siivoaa huolellisesti pois seurattavista ne täydelliset ihmiset, vaan sen tyylisille jutuille ei kannata antaa toista silmäystä missään.

Mä en rehellisesti sanottuna edes tiennyt pari vuotta sitten, mitä on sibeliusrypyt tai mitä tarkoittaa hip dips, ja minkä takia niistä pitäisi päästä eroon? Vähintään kerran viikossa opin uuden asian ihmiskehossa, joka on yhtäkkiä ongelma, josta pitää pyrkiä eroon tai vähintäänkin saada ko. asia piiloon kosmeettisin keinoin.

Missä kohtaa me on vieraannuttu esimerkiksi naururypyistä silmäkulmissa niin paljon, että niitä käydään silottelemassa jo ennen 30-vuotissyntymäpäivää?

Missä on menty vikaan, kun otsan pitäisi pysyä täysin sileänä ilmeistä riippumatta? Missä kohtaa elämisen jäljistä tuli paha asia?

Halutaanko me kaikki tosiaan näyttää samalta, toistemme kopioilta? Tehdä inhimillisistä asioista salattuja (kuten vaikka raskausarvista, hämähäkkiluomista, selluliitista), jotta niitä voi sitten kauhistella yksin kylppärissä kyynelehtien. Mitä jos vaan lopettaisi iskemästä vahvasti muokattuja kuvia someen ja kaikki olisi ihan vaan omia, epätäydellisiä ja keskeneräisiä itsejään?

On äärimmäisen surullista, että me kaikki ollaan jo niin tottuneita siloteltuihin ja filtterillisiin kuviin somessa, että satunnaiset reality check -kuvat siellä somevirrassa tuntuu jotenkin todella herätteleviltä ja “rohkeilta”. Rohkeilta, miten helvetissä? Se on vaan totuus, eihän totuuden näyttämisessä pitäisi olla mitään rohkeaa. Mutta nykyään se jos joku on rohkeaa.