Miten turvattomuus ohjasi mun elämää ennen?
Yksi flashback noin 14 vuoden takaa iski hiljattain kuin salama kirkkaalta taivaalta. Oon koko aikuisiän ajatellut, että en osaa eritellä, mistä mun toistuva ahmiminen aikoinaan juonsi juurensa, kunnes muistin ton nimenomaisen ilmiön, mikä mun ahmimiskohtauksissa toistui.
Muistin yhtäkkiä, että silloin ajattelin aina lausetta “kohta mä oon turvassa”. Kantaessani kauppakasseja kotiin, asuessani ensimmäistä kertaa omillani 19-vuotiaana. Kävin tietysti useamman kaupan kautta, koska en tosiaan kehdannut ostaa niin paljoa herkkuja kerralla yhdestä kaupasta.
Välillä piti olosuhteiden pakosta ostaa kaikki kerralla yhdestä paikasta ja muistan silloin käyneeni mielessäni läpi selitystä, että jos joku kysyy, niin ostan tässä vaan juhlia varten tarvikkeita.
Palataan vielä siihen, mitä ajattelin — “kohta mä oon turvassa”. Ajattelin, että jos nyt selviän näiden kassien kanssa kotiin asti, niin siellä kotona nimenomaan saan olla rauhassa. Suojassa muiden katseilta.
Muistan aina kokeneeni, että mun koko elämä tuntui kuin olisin jonkun tuomariston edessä arvosteltavana. Sellaista tunnetta mun häpeään kietoutunut maailma heijasti jatkuvasti. Minne ikinä meninkin, tunsin vaan kaikkien katseet polttavina mun sieluun asti, ja halusin vajota maan alle.
Tuntui, että elän omassa akvaariossani, katsomassa kun muut elää ja toteuttaa, ja itse oon siellä akvaariossani muiden pällisteltävänä ja arvosteltavana.
Ruoka = rakkaus ja turva?
Koko elämä oli niin marinoitunut ytimeen juurtuneen häpeän kanssa, etten edes tiedostanut sen olemassaoloa ennen kuin vasta nyt viime vuosina. Muistelin samalla, että mun lapsuudessa rakkautta osoitettiin ruualla ja rahalla lahjomalla.
Tunteista ei puhuttu eikä niitä näytetty — varsinkaan negatiivisia tunteita — iloisiakin tunteita sai purkaa vaan silleen sopivan hillitysti ja tiettyinä kellonaikoina. Kunhan ei häirinnyt ketään, eikä keskeyttänyt kenenkään ajatuksia.
Opin assosioimaan ruokaan rakkauden, turvan ja huolenpidon, kun en niitä muualta saanut — ainakaan ennakoitavasti ja tarpeiden mukaisesti. Ihan loogista, että siitä koitui aikamoinen lankakerä ongelmia purettavaksi aikuisiällä. Lihoin ainakin 10 kiloa sen ensimmäisen vuoden aikana, mitä asuin yksin omillani — mulle heräsi sen vuoden aikana tavallaan joku kapina, että nyt ei ole ainakaan kukaan kommentoimassa mun syömisiä ja ruoka-aikoja (sitä siis tehtiin, koska mun vanhemmat pelkäsi kuollakseen, että musta tulisi ylipainoinen).
Vihdoin oli siis autonomia päättää itse ja tehdä omat ratkaisunsa. Toisaalta taas ahmiminen toimi mulle suojamuurina kaikelta siltä seksuaaliselta ahdistelulta, mitä teinivuosina joutui kokemaan (kaikki 90-luvulla syntyneet varmasti tietää tuon aikakauden). Halusin olla näkymätön, vaikka oikeasti tietenkin kaipasin vaan sitä vakautta ja turvaa. Olisin tarvinnut jonkun, joka olisi opettanut, ettei tunteisiin kuole, eikä ne ole pelottavia, ellet anna sun pään lähteä luomaan tarinoita niille.
Ahmiminen vei mut pois ongelman ääreltä hetkeksi
Opin kärvistelemään tunteideni kanssa yksin piilossa, kätkemään itkuja ja normaaleja kiukkukohtauksia sisälleni, ja purkasin niitä sitten vasta ruuan äärellä.
Silloin lähti sit sokka irti, oli taas hetki helppoa hengitellä, kun ei tarvinnut istua kasvotusten oman turvattomuuden ja hylätyksi tulemisen pelon kanssa. Oli vain minä ja ruoka. Se ei koskaan pettänyt odotuksia, kritisoinut, hylännyt, tuominnut. Asioita, mitä epävarmana lapsena ja teininä jouduin kokemaan alituisesti.
Olin noihin aikoihin kaupan kassalla töissä, ja muistan, miten siinä liukuhihnalla asiakkaita palvellessani keräsin päässäni ostoslistaa, että mitäs kaikkea ahtaisinkaan suuhuni tänään illalla. Ahmimiskohtauksia seurasi tietysti nälkäisenä kärvistely, koska inhosin itseäni jokaisen “retkahduksen” jälkeen entistä enemmän.
Se oli vähän sama fiilis, kuin olisi vastarakastunut eikä malttaisi odottaa, että pääsee näkemään uuden ihastuksen illalla?!
Tajusin kärsiväni turvattomuudesta, kun totesin, etten tunnistanut itsessäni kuin ehkä 4 tunnetta. Kaikki ikävämmät tunteet oli jotenkin niin vieraita, etten niitä edes yrittänyt prosessoida. Ne menivät mun päässä backlogiin — suoraan kategoriaan “deal with this shit later”, tai mikä parempi, turruta ne tunteet syömällä. Ja kärsi kahta kauheammin episodin jälkeen. Toimi! Tai sitten ei.
En siis tunnistanut tunteitani, mutta eihän se poista sitä faktaa, etteikö ne tuntuisi kehossa. Mulla oli vaan kestohälytystilassa koko keho, joten ei nuo ahmimiskohtaukset edes tulleet minkään tietyn hetken aikana. Oli vaan yleisesti paha kierre päällä, enkä luottanut kehooni sen vertaa, että olisin opetellut tunnistamaan oikeita tarpeitani. Tiesin vaan, että mun silloiset selviytymiskeinot tuotti hetkellistä onnea, ja se riitti, kun en tiennyt paremmasta.
En muista tarkasti, koska sain ahmimisen hallintaan. Tilanne alkoi ainakin huomattavasti helpottua, kun löysin liikunnan ilon jossain 2013 tienoilla ja päiviin tuli struktuuria salitreenien myötä. Löysin uuden dopamiinin lähteen. Mun lähtötilanne oli todella huono aloittaessa, joten näin sen verran nopeasti tuloksia treenissä, että se motivoi mua jatkamaan.
Kirjoitan jatkossa tietty myös siitä, miten sitten aloin vihdoin löytämään sitä turvan tunnetta kehoon. Stay tuned!
Psst… sua saattaisi kiinnostaa myös:
