Tunteiden ristiriitaisuus äitiydessä
Muistan vieläkin elävästi yhden päivän pikkuvauva-ajalta. Oltiin yli viikon synnytyslaitoksella olon jälkeen päästy viimein kotiin, ja jäin ensimmäistä kertaa yksin vauvan kanssa siksi aikaa, että Tommi kävi kaupassa. Vauva nukkui mun kainalossa, makoiltiin sängyllä ja yhtäkkiä aloin vaan huutoitkemään silmiä päästäni.
Iski maailman ristiriitaisin tunne kehiin. A) Samaan aikaan hirveä menettämisen pelko — osataanko me pitää tämä vauva hengissä? Miten ikinä me voidaan suojella häntä kaikelta pahalta tässä maailmassa? Ja toisaalta B) suru ja ahdistus siitä, että nyt me ei olla Tommin kanssa enää me. Me ei oltukaan enää aviopari, vaan perhe.
Maailman ihanin ajatus, mutta babyblues-hormonien keskellä tuntui, kuin olisin joutunut luopumaan samalla puolisosta kokonaan. Ei me oltais koskaan enää kaksin, vailla muita vastuita. Se oli yhden ison aikakauden loppu. Mulla meni varmaan pari viikkoa niin, että alkoi itkettää jo se, jos Tommi hipaisi mua ohimennen — koska se muistutti mua siitä, että meidän välinen suhde ei todellakaan ole enää koskaan samanlainen, kuin ennen vauvaa.
Enkä mä siinä tilanteessa tietysti nähnyt, mitä hyvää tulevaisuus toisi tullessaan, koska olin ollut äitinä sen about 9 päivää. En mä osannut odottaa mitään. Olin ahdistunut, epätoivoinen, peloissani. Kaikki oli uutta ja tuntematonta. Ajoittain olin jopa vihainen siitä, että nyt meillä on kolmas pyörä suhteessa. Vauva vei kaiken ajan ja huomion. Ja sitten ahdistuin siitä vihan tunteesta. Eihän se nyt ollut sallittua.
Äitiysvapailta uraohjukseksi — tai sitten ei
Mulla oli ennen äitiysvapaille jäämistä kunnianhimoiset suunnitelmat — aikoisin opiskella ja kehittää itseäni ammatillisesti aina, kun vauva nukkuu päiväunia. Ehkä löytäisin uusia intohimoja ja kiinnostuksen kohteita elämääni. Loputonta itsensä kehitystä tiedossa, ihanaa!
No, toteutuiko se suunnitelma? Hell no!
Elin hyvin rutiininomaisesti, suoritin äitiyttä, meillä oli pilkuntarkka päivärytmi. Jokainen päivä toisti itseään. Tuotti haasteita muistella iltaisin, mitä aamulla oli tapahtunut, vai oliko se sittenkin edellisellä viikolla?
Nautin kyllä vauvan kanssa olosta, mutta ei mulla jäänyt mitään ylimääräistä energiaa kehittää itseäni. Kun vauva oli illalla nukkumassa, niin todellakin otin omasta ajasta ja parisuhdeajasta kaiken irti, enkä lukenut koulutuskirjoja tai istunut seminaareissa.
Olin aivan kuivaksi puristettu tiskirätti, if you will.
Kaksi asiaa voi olla totta samaan aikaan
Työelämään paluu noin vuoden äitiysvapaan jälkeen oli taas hyvin ristiriitainen käännekohta. Toisaalta odotin sitä, koska sain jotain kunnollista struktuuria päiviin ja pääsin taas käyttämään aivojani muutoin, kuin autopilotista käsin — mutta toisaalta musta tuntui, että luopuisin vauvastani kokonaan ja en saisi vietettyä hänen kanssa enää ikinä kunnolla aikaa. Luopumisen haikeus. Antaa nyt kontrolli yhtäkkiä toisen käsiin ja tulla vasta illalla kotiin — se on pieni tervehdys ja hups, kello onkin jo sen verran, että vauva aloittaa iltapuuhat.
Tää jatkuva tunteiden yhteentörmäys on ollut tosi yllättävää äitinä. Miten ne onkin aina ihan toistensa ääripäissä, ja silti olemassa samaan aikaan.
Sitä kaipaa omaa aikaa, mutta toisaalta ei halua viettää sekuntiakaan erossa lapsesta.
Ajattelee, että kunpa lapsi ei kasvaisi ikinä nykyisestä, mutta toisaalta ei malta odottaa, että pääsee käymään vaikka kunnollisia keskusteluja hänen kanssa.
Rakastaa äitiyttä, mutta toisaalta välillä muistelee, miten kivaa oli huolettomana parikymppisenä tampata Onnelan tahmealla tanssilattialla listahittien tahtiin.
Saattaa yhtenä hetkenä tuntea niin pakahduttavaa rakkautta lasta kohtaan, että se tuntuu fyysisenä ahdistuksena ja tekee mieli paeta tilanteesta. Turvattomuutta koko ikänsä kokeneena, on ollut tosi vaikea antaa itselle aikaa olla kiitollinen tai nauttia jostain hetkestä, koska mieli on koko ajan ollut hälytystilassa valmiina skannaamaan, että uhkaako joku tätä nykyistä tulevaisuutta.
Tunteiden voimakkuus, olipa kyseessä mikä tahansa tunne — on äitinä potenssiin 100.
Psst… sua saattaisi kiinnostaa myös:
