Äitiys. Mikä loistava syy…

• tehdä sisäistä työtä itsesi kanssa, jotta lapsesi ei tarvitse siivota jälkiäsi aikuisena

• ilmaantua paikalle hetkissä, jolloin lupasit niin tehdä

• kohdata oma häpeäsi uteliaisuudella ja käyttää sitä katapulttina omaan kasvuun

jne.

Enkä mä siinä tilanteessa tietysti nähnyt, mitä hyvää tulevaisuus toisi tullessaan, koska olin ollut äitinä sen about 9 päivää. En mä osannut odottaa mitään. Olin ahdistunut, epätoivoinen, peloissani. Ajoittain olin jopa vihainen siitä, että nyt meillä on kolmas pyörä suhteessa.

En tiennyt yhtään, millainen äiti haluaisin olla — tiesin toki, millainen äiti en haluais olla. Pelon turruttamana käyttäydyinkin vauvavuoden ekat kuukaudet hyvin mekaanisesti — opettelin vauvanhoitoa niin kuin siitä pidettäisiin jossain kohtaa iso näyttökoe, josta mun pitäisi suoriutua hyväksytysti.

Ainahan sanotaan, että “kuolisin mun lasten puolesta”. Joo, mutta eläisinkö? Aidosti eläisin omannäköistä elämää, jossa olisinkin kuskin paikalla sen sijaan, että uhriutuisin omien estojeni taakse ja seuraisin vaan omasta erillisestä kuplastani, kun muut tuolla menee, tekee ja toteuttaa unelmaansa.