Äitiys on ollut elämäni haastavin ja palkitsevin matka
Kuva: @binasfoto
Mä oon aina pitänyt lapsista, ja varsinkin pieniä vauvoja nähdessäni sydän on aina läikähtänyt. En kuitenkaan oo ikinä kokenut oloani äidilliseksi tai kokenut olevani “hyvä lasten kanssa” — niiden kanssa puhuminen tuntui vaikealta, koska en ollut sellainen lepertelijä, joka osaisi asettua niiden maailmaan ja leikkiä.
Ajattelin melkein 30-vuotiaaksi asti, etten haluaisi omia lapsia. Suurin syy, miksi näin ajattelin? Sitä on hirveä kirjoittaa auki, mutta mut oli opetettu ajattelemaan, että lapset pilaa kropan ja sen jälkeen ei kelpaa kellekään. Lapset on vaan iso taakka ja sen jälkeen oma elämä meneekin jyrkkään laskusuhdanteeseen. Koska mut kasvatettiin arvostamaan ja kehittämään itsessäni vaan ulkoisia ominaisuuksia ja pitämään tärkeimpänä muille ihmisille “kelpaamista”, tää asia todella painoi mua, enkä tajunnut kyseenalaistaa tätä?!
Hylkäämisen pelko, juurettomuus ja riittämättömyys on niin painavia taakkoja, että ne tuntui pitävän mut jumissa muissakin elämän isoissa päätöksissä. Enhän koskaan ottanut nuorena selville, mitkä just mun arvot olisi, mitä mä oikeasti haluisin elämässäni tehdä ja toteuttaa — kunhan seilasin päämäärättömästi muiden ihmisten odotuksiin ja oletuksiin muovautuneena. Hyväksyntää tuli haettua, mutta sen seurauksena kadotin itseni ja totesin, ettei mikään määrä ulkopuolista hyväksyntää toisi ikinä täyttymystä mun elämään, jos en itse selvitä omaa ydintäni.
Mystisesti se biologinen kello mun kehossa napsahtikin päälle häitä suunnitellessa ja raskaus tulikin eteen yllättävän nopeasti. Pääkoppa alkoi myllertää heti, kun kroppa alkoi muuttua ja totesin, että tämä ei nyt olekaan mun hallinnassa enää. Odotin lähinnä kauhulla tulevaa.
Piti olla täydellinen äiti
En tiennyt yhtään, millainen äiti haluaisin olla — tiesin toki, millainen äiti en haluais olla. Pelon turruttamana käyttäydyinkin vauvavuoden ekat kuukaudet hyvin mekaanisesti — opettelin vauvanhoitoa niin kuin siitä pidettäisiin jossain kohtaa iso näyttökoe, josta mun pitäisi suoriutua hyväksytysti.
Menin autopilotilla synnytystrauman jäljiltä turtuneena. Kirjasin vauvan kaikki neste- ja sosemäärät millintarkasti Exceliin, kirjasin nukkuma-ajat vauvasovellukseen jokaista herätystä myöten… suoritin vauva-arkea pilkuntarkasti. Halusin saada hallinnan tunteen arkeen takaisin.
Kiintymys lasta kohtaan toki oli jo raskausajasta alkaen voimakasta, mutta kai siitä puuttui joku syvempi yhteys. Halusin niin kovasti vaan olla esimerkillinen vanhempi, että siitä jäi puuttumaan se oma inhimillinen ote toteuttaa asioita.
Meidän heti alkuun tyssännyt imetysmatka varjosti arkea tosi paljon. Jatkoin yrittämistä itku silmässä neljä kuukautta viimeisillä voimillani, vaikka jälkikäteen ajateltuna sen suhteen olis pitänyt luovuttaa paljon aiemmin. Miten paljon henkistä kaistaa olis vapautunut, kun olis osannut antaa periksi aiemmin.
Kun totesin, että siirryn pelkästään maidonpumppaukseen imetysyritysten sijaan, musta tuntui, kuin olisin luopumassa mun lapsesta?! Tuli ihan tosi musertava ikävän ja luopumisen tunne. Ajattelin, etten saa sitä syvää yhteyttä luotua, mitä meidän imetyshetkissä oli läsnä. Että joku maaginen taika siitä nyt sitten puuttuu. Olihan ne onnistuneet imetyshetket nyt aivan maagisia! Ei sitä voi sanoin kuvailla.
Kuva: @binasfoto
En myöskään oppinut käsittelemään vauvaa alkuun, se oli tosi epäluontevaa. Raskauden aikana mulle myytiin ajatus, että kyllä se äidillinen ote herää itsestään lapsen synnyttyä, ei hätää — kyllä se vauvan käsittely tulee luonnostaan, kun on h-hetki. No eipä vaan tullut. Ehkä sitten mun synnytyskokemuksen ja jälki-infektioiden seurauksena ajattelin, että en voi luottaa osaamiseeni tässäkään ja se epävarmuus heijastui lopulta kaikkeen.
Kömpelösti yritin kantaa ja nostella vauvaa, ja kun Tommi yritti neuvoa, halusin heittää hanskat tiskiin ja muuttaa jonnekin maan alle, kun hänellä sujui kaikki niin itsestään. Olin katkera. Ja niiin pettynyt itseeni.
Kun opin luottamaan vaistooni, yhteys lapseen syveni
En yhtään muista, missä kohtaa lopetin sen jatkuvan googlettamisen vauvan asioista ja aloin luottamaan omaan äidinvaistooni? Jossain kohtaa se pakkomielteinen suorittaminen vaan loppui ja aloin keskittyä enemmän hetkeen. Ja se syvempi yhteys alkoi löytyä, yllätys yllätys. Löysin itseni ihmettelemästä, että onko mun keho voinut kasvattaa jotain noin täydellistä?!
Kuva: @binasfoto
Lastani katsoessa oon tajunnut myös sen, miten loputtoman puhdas ja viaton jokainen ihminen on ihan perusasetuksiltaan. Niin loputtoman rakastettava just sellaisenaan. Että se on lopulta vaan kasvuympäristöstä ja olosuhteista kiinni, millaisena lapsi oppii näkemään ympäröivän maailman ja ennen kaikkea itsensä. Ei siinä ihmisessä itsessään ole yhtään mitään vikaa, koskaan, ikinä. Kaikki on lähtökohtaisesti täydellisiä ja kokonaisia. Mulle se oli helpottavaa huomata. Katsoa lasta jumaloivin silmin. Hän on mulle maailman suurin ihme ihan vaan olla möllöttämällä paikallaan!
Onko äitiys sittenkin elämän suurin mahdollisuus?
Niin ja se ajatus, että lapsen synnyttäminen pilaa kropan? Siitä en tiedä, mutta ainakin oon henkisesti ja fyysisesti vahvempi kuin koskaan aiemmin. Oon saanut rikottua salillakin ennätyssarjoja, joista ei oo ollut tietoakaan ennen raskautumista — näin vaan sivuhuomiona.
Onhan lapsen kasvattaminen nyt kaiken kaikkiaan tosi korjaava kokemus. Niin pelottavan suuri vastuu, toki, mutta myös äärimmäisen suuri mahdollisuus — mahdollisuus antaa lapselle ehjä ja ehdottoman rakkauden täyteinen lapsuus, josta itse jäi paitsi. Mahdollisuus elää lapsen kautta omakin lapsuus vähän kuin uudestaan. Luoda omia traditioita perheen kesken, omia inside-vitsejä, omia hellyydenosoitusrituaaleja. Katsoa maailmaa uusin silmin, kokeilla itsekin uusia asioita ja oppia uutta. Inspiroituen siitä, miten lapsikin epäonnistuu opetellessaan uutta, uskaltaen silti yrittää aina uudestaan.
Puhumattakaan, mikä mainio mahdollisuus tässä on opetella olemaan turvallinen aikuinen mun lapselle ja lopulta myös sille vuosikausia hätää kärsineelle sisäiselle lapselleni.
Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! <3
