Kontrolli on illuusio, osa 2

Sektio oli iso kokemus mulle. Jotenkin siinä kiteytyi niin totaalisesti mun vuosikymmeniä ollut ydinuskomus itsestäni - “en pysty, en osaa, en voi luottaa omaan kehooni enkä kokea oloani turvalliseksi”. En hallinnut tilannetta. Vaikka yritin kaikkeni.

Korostan, että mä en ajattele kenenkään muun kohdalla sektion olevan huonompi vaihtoehto. Oli vaan henkilökohtaisesti iso kolaus päätyä aivan toiseen vaihtoehtoon, kuin mihin oli itseään valmistellut 9 kuukautta henkisesti ja fyysisesti. Tuntui, että mun keho ikään kuin petti mut, ja näin oli käynyt mun kokemuksissa ennenkin.

Siinä sitä sitten oltiin, täristiin leikkauspöydällä. Olin niin loppu lääkepöllyistä ja kahden vuorokauden oksitosiinitipassa kärsimisen jäljiltä, että en jaksanut edes pitää silmiä auki tai lasta sylissä, kun hänet nostettiin ekaa kertaa rinnalle. Tuntui, kuin olisin ollut ihan ulkona mun omasta kehosta — taas vaan kärpäsenä katsomassa, kun joku muu synnyttää, eikä se tapahdu mulle tai kosketa mua. Halusin vaan nukkua.

Kaikki puhuu aina, että ne muistaa lapsensa ensiparkaisun elävästi kuin eilisen, ja itselläni ei ole juuri muistikuvia mistään ennen kuin päästiin perhehuoneeseen.

Kaikki meni vastoin odotuksia

Kun todellisuus iski pari päivää myöhemmin ja tajusin, miten kaikki meni, niin mulle iski entistä kauheampi kontrollin tarve — ajattelin, että nyt otan vauvanhoidosta sitten ihan kaiken selville ja varaudun aivan kaikkeen, että olen ihan velho vauvanhoidossa edes, kun synnytys meni miten meni. Luin vaan jotain vauvanhoito-oppaita silmät kiiluen, enkä tajunnut nauttia siitä vauvakuplasta yhtään. Menin ihan autopilotilla taas.

Sitten olinkin yli viikon synnärillä, koska sain jonkun mysteeritulehduksen ja aaltoilevan kuumeen, joka ei millään laskenut ja tulehdusarvot oli taivaissa päiväkausia antibiooteista huolimatta.

Kun päästiin vihdoin kotiin elämään arkea, niin imetys ei sujunut sit ollenkaan, koska vauvalla oli imuotteen ja kielijänteen kanssa isoja ongelmia.

Taas tein kaikkeni, että saisin edes imetyksen sujumaan, ja käytin ekan parin kuukauden aikana varmaan lähemmäs tonnin imetysohjaajiin, osteopaatteihin ja imetysvälineisiin, jotta olisi saatu edes se osa menemään oikein. No eihän se mennyt.

Ekat kuukaudet oli aivan taistelua, ja pumppasin hädissäni maitoja niin usein, että se tuntui kokopäivätyöltä. En vaan suostunut hellittämään taaskaan sitä kontrollia, ja ajattelin, että tässä on nyt elämästä ja kuolemasta kyse.

Tuntui, etten saanut otetta yhtään mistään tai osannut mitään. En osannut olla varmaan yhdessäkään hetkessä oikeasti läsnä, koska mietin tulevaa ja kertasin kaikkia vauvanhoito-ohjeita mielessäni. Ja mietin sitä imetystä, käänsin aivan jokaisen kiven senkin tiimoilta. Halusin onnistua edes jossakin.

All that work and what did it get me?

Mitä tästä opimme?

Jos mua joku asia kaduttaa, niin se on se, etten voi ikinä elää sitä maagista esikoisvauvakuplaa uudestaan ja toimia paremmin. Keskittyä olennaiseen.

Mä todella toivon, että saan kirjoitettua tuon synnytystarinan päässäni uudestaan jonain päivänä. En halua kantaa mukanani traumaattista synnytyskokemusta, vaan haluan rakentaa siitä kauniin kasvutarinan, koska se mullisti mun maailman lopulta parhain päin. Saatiinhan me sentään täydellinen lapsi!

Ehkä tuota kokemusta voi ajatella vähän kuin mun historiani yleisenä elämäntarinana; traumaattinen ja epävakaa lapsuus antoi mun elämälle täysin erilaiset raaka-aineet, mitä olisin toivonut. Kuitenkin — sen kaiken myötä “löysin itseni”, oman totuuteni ja tavan elää tätä elämää toisin, kuin millaiset arvot mulle opetettiin. Löysin sieltä kuopasta takas valoon (kuulostaapa uskonnolliselta, vaikka en ole sitä).

Kuva: @binasfoto

Ainakin oon hyvällä matkalla tässä, onhan tässä opittu jopa unelmoimaan, asioista, joista en tiedä tarkalleen, mikä niiden lopputulema olis. En vielä pari vuotta sitten oikein osannut haaveilla edes.

Ja jos jonain päivänä voin kokea päässeeni vapaaksi mun elämää rajoittavista kahleista, niin eikö tää kaikki ole ollut sen arvoista loppupeleissä? Sen kaiken koetun tuskan arvoista.

Haluan uskoa, että se on.

Onko kärsimyksellä joku tarkoitus?

Yhdessä kirjassa todettiinkin, että kärsimyksen tehtävä on herättää ihminen unesta. Jos koko elämä olisi ruusuilla tanssimista, niin ei meillä tulis tarvetta kääntyä reflektoimaan omaa elämää ja pohtimaan itseään syvemmin — eikä me tunnistettaisi tai osattaisi arvostaa niitä suuria, mahtavia onnen tunteita ilman surullisemman sävyistä tunneskaalaa.

Kärsimys laajentaa näkökulmaa ja herättää tekemään muutoksia omaan elämään.

Mä oon kärsinyt mun kontrollin tarpeesta elämässä paljon, koska se vie mut pois aina siitä hetkestä, jota oikeasti elän. Olen joko jäänyt jumiin aiempien elämänkokemusten tuomaan narratiiviin — tai miettinyt tulevaa ja murehtinut asiat kahdesti läpi, eli etukäteen ja sit vielä h-hetkellä, kun olen ensin manifestoinut ne ongelmat toteutumaan oikeasti.

Siinä on jäänyt monta elämänmakuista, merkityksellistä hetkeä elämättä.