Näkyväksi tulemisen pelko

Kirjoitin vuodesta 2017 vuoteen 2021 asti enemmän tai vähemmän säännöllisesti blogia. Mulla oli ensin ilmainen blogi WordPressillä, sit olin A-lehtien FitFashion-blogialustalla jonkin aikaa, kunnes se siirtyi terve.fi-sivuston alle ja pienemmät rivibloggaajat sai monoa ko. alustalta. Silloin perustinkin omat nettisivut ja jatkoin blogia omalla domainilla. Samaan aikaan toimin sivutoimisena personal trainerina, tein livevalmennuksia ja olin toiminimen kautta kuntosalilla töissä. Lisäksi mulla oli verkkovalmennettavia.

Huijarisyndrooma halusi, että piiloudun

Muutaman vuoden päästä iski jäätävä huijarisyndrooma ja näkyväksi tulemisen pelko kasvoi sitä mukaa, kun aloin saada sivuille enemmän näyttökertoja, muutaman lehtihaastattelun ja julkaisuille enemmän yleisöä. Tuo huijarisyndrooma alkoi kalvaa mua sisältä päin niin pahasti, että mulla lähti motivaatio koko yrittäjyyteen pikkuhiljaa. Tuli paniikki. Oli pakko lopettaa “hyvän sään aikana”.

Ja nykyään se kaduttaa mua pahasti, että poistin nettisivut ja lopetin koko yritystoiminnan. Jälkiviisaana totesin, että tuohan oli ihan oppikirjamainen prosessi mun elämässä — silloin, kun joku juttu alkaa ottamaan tuulta alleen ja lähtee sujumaan, niin olen sabotoinut oman onnistumiseni ja heittänyt hanskat tiskiin. Miksi?

Koska en ole sisimmässäni ajatellut olevani menestymisen arvoinen. En ole sietänyt onnistumista, vastaanottamista, runsautta, menestystä. Mulla ei itselläni ollut lapsena lupaa näyttää negatiivisia tunteita, joten se syö henkistä kapasiteettia sietää tunteita sieltä spektrin toisesta päästä. Kun et anna itsellesi lupaa epäonnistua tai tuntea vihaa/häpeää/surua/pelkoa, niin estät samalla myös kyvyn tuntea syvää merkityksellisyyttä, onnea, runsautta, iloa, mitä ikinä.

En mä koskaan lakannut rakastamasta sitä itse valmennustyötä, treenaamista, ihmisten auttamista… mua vaan alkoi ahdistaa liikaa kaikki näkyvyys. Se fakta, ettei kukaan löytänyt mun valmennukseen, jos en ollut esillä ja mainostanut itseäni. Se, että piti myydä jotain. Ja mä oon kuitenkin ihan pienestä tytöstä asti haaveillut siitä, että saisin jotenkin auttaa ihmisiä. En vaan keksinyt, että miten, ennen kuin 25 ikävuoden paremmalla puolen.

Ja nyt, mitä tän 7 vuoden aikana oon käynyt itse muiden valmennuksia ja kursseja, niin oon vaan todennut kerta toisensa jälkeen, että kärvistelin aivan turhaan huijarisyndrooman keskellä. Mun valmennukset oli oikeastaan aika hyviä, vaikka itse sanonkin. En tiennyt, mitä muilla ammattilaisilla on tarjolla, joten automaattisesti ajattelin, että mä oon ihan paska, ei mun kannata nolata itseäni enempää.

Mitä mä oon puuhaillut tässä välissä?

Lopetin valmennukset noin 5 vuotta sitten, mutta päivitin omia sivujani silti välillä lifestyle-tyylisesti. Kokonaan taisin lopettaa kirjoittamisen ennen vuotta 2021, kun iski kiire häiden ja omistusasunnon valmistumisen kanssa.

Heinäkuussa 2022 sain esikoispoikani. Vauvavuoden aikana kaikki mun omat, syvät kiintymyssuhdetraumat iski vasten kasvoja. Olin elänyt vähän kuin autopilotilla, sumussa, turruttaen läpi elämäni haastavampia tunteita ja epävarmuuksia addiktioiden alle — ruokaan ja shoppailuun — elin velkakierteessä ja hain sisäistä turvaa herkuttelusta. Synnytyksen myötä en ollutkaan enää vastuussa vaan omista epävarmuuksista ja ensimmäisen maailman ongelmista. Yhtäkkiä mun piti olla pärjäävä vanhempi, ja se oli haastava identiteetinmuutos. Siitä lisää myöhemmin!

Nyt, kun tuo ihana lapseni alkaa kommunikoimaan koko ajan enemmän ja olemaan enemmän “ihminen” vauvan sijaan, niin tavoitteeni vanhempana saa koko ajan lisää merkitystä taakseen; millainen vanhempi ja esikuva haluan olla lapselleni? Millaista maailmankuvaa haluan mun lapselle rakentaa? Minkä varaan mä haluan rakentaa hänen itsetunnon?

Löysin parhaan motivaattorin kasvaa ihmisenä

On karua herätä vasta näin 33-vuotiaana omaan kuolevaisuuteensa. Lähestyn jo neljääkymppiä, enkä vieläkään tiedä, kuka pohjimmiltani olen. Tai tiedän, mutta en oo uskaltanut tulla ulos kuorestani, olla autenttisesti oma itseni. Nyt mulla on kuitenkin suurin motivaatio tulla kuorestani ulos; mun rakas lapsi. Jos mä en uskalla olla autenttisesti oma itseni, niin miten hänkään ikinä uskaltaisi? Jos mä en uskalla ottaa riskejä ja tehdä omaa juttuani, muiden mielipiteistä välittämättä, niin miten hänkään ikinä uskaltaisi?

Lapsi imee ympäristöstään kaiken itseensä kuin pesusieni, ja haluan lopettaa ylisukupolvisen traumataakan osaltani tähän pisteeseen. En halua mun lapsen kasvavan samanlaisessa epävakaudessa, missä kuin itse kasvoin. En halua opettaa hänelle haitallisia uskomuksia, kuten että maailma on vaarallinen paikka, ei kannata yrittää, jos on mahdollisuus epäonnistua, saati, ettei hän ei olisi arvokas vaan olemalla olemassa!

Mä haluan tulla näkyväksi nyt, koska en usko saavani yhdeltäkään Marja-Liisalta tai Pertiltä ruutujen takaa sellaista kommenttia, mitä en olisi jo omassa päässäni ajatellut tai kuullut vanhemmiltani olevani. Sointu Borgin sanoja lainaten, “paskan määrä on vakio”, joten ei kun tuulta päin ja nyt on vihdoin aika toteuttaa jotain omaa. Jotain, mikä herättäisi mut henkiin. Huijarisyndrooma ahdistaa, mutta sen tunteen iskiessä voinkin aina muistella sitä, kun viisikymppinen projektipäällikkö kysyi multa, miten saa tallennettua Word-tiedoston PDF-muotoon. :)

Ainahan sanotaan, että “kuolisin mun lasten puolesta”. Joo, mutta eläisinkö? Aidosti eläisin omannäköistä elämää, jossa olisinkin kuskin paikalla sen sijaan, että uhriutuisin omien estojeni taakse ja seuraisin vaan omasta erillisestä kuplastani, kun muut tuolla menee, tekee ja toteuttaa unelmaansa.

Kirjoitan jatkossa siis kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Tällä kertaa enemmän myös mentaaliseen hyvinvointiin keskittyen.

Tervetuloa seuraamaan ja laita viestiä matalalla kynnyksellä, jos herää ajatuksia!