Kontrolli on illuusio

Olen koko elämäni ollut aikamoinen kontrollifriikki, koska en ole kokenut oloani turvalliseksi omassa kehossa, enkä ole osannut tuntea tunteita kehollisesti. Oon aina jotenkin mieltänyt, että tunteet tapahtuu aivoissa ja niitä voi järkeistää ja selvittää, mistä mikäkin johtuu. Voi, miten väärässä olin! Ja kuinka monta päiväkausien ajatuskelaa olisin voinut saada pysähtymään ihan vaan olemalla läsnä, keskittymällä hengitykseen ja olemalla miettimättä, mistä se paha olo johtuu.

Tunteiden tunteminen kehollisesti on haastavaa, jos sitä ei ole lapsesta asti saanut opetella. Tunteet on piilotettu ja niistä on kärsitty yksin nurkassa, häpäistynä. Jos kiukutteluja ja tunteenpurkauksia ei ole validoitu lapsena, niin miten ikinä oppii tervettä itsesäätelyä? Ei se ilman itsereflektiota ja kovaa työtä tule.

Kun ihminen ei tunne turvaa omassa kehossa, niin miten voi luottaa siihen, että asiat järjestyy ilman ylianalysointia sekä jatkuvaa ympäristönsä skannausta mahdollisten uhkien varalta?

Oon elämäni aikana kontrolloinut käyttäytymistäni sosiaalisissa tilanteissa, ja se on näkynyt jonkinlaisen peiteidentiteetin luomisena. Kouluikäisenä piti luoda kova suojamuuri, kun tuli joka suunnasta noottia siitä, miten vääränlainen olin. Lopulta lakaisin maton alle kaikki ne persoonallisimmat piirteet, kuten herkkyyden, tilannehuumorin, pirskahtelevan ilon ja uteliaisuuden ja kepeän hölmöyden — koska sain ympäriltäni käsityksen, etten kelpaisi sellaisena.

Aloin monitoroimaan tilanteita ikään kuin olisin ollut mun oman kehon ulkopuolella “kärpäsenä katossa”. Mukauduin muiden oletuksiin. Kun muut on laittaneet sut mielessään tiettyyn boksiin, niin vaatii aikamoista rohkeutta käyttäytyä yhtäkkiä täysin päinvastoin, mitä sulta odotetaan, eikö?

Epävarmana teininä ajattelin, että jos muut ei pidä musta, niin ei se haittaa, koska ne ei pidä siitä mun peiteidentiteetistä. Mutta sitten, jos joku joskus pitikin musta, niin eihän se mitään sisäistä täyttymystä tuo, kun tiedät, että kukaan ei tunne sua oikeasti. Ne tuntee susta tasan sen puolen, mitä valitset ulospäin näyttää.

Kun haet kontrollia ruuasta ja treenistä

Olin koko lapsuuden ja nuoruusajan kuullut vanhempia ja isovanhempia myöten, kuinka olin aina väärän kokoinen. Ruoka ja liikunta oli lopulta ainoat asiat, missä koin olevani elämässä kuskin paikalla.

Laihdutin ensimmäistä kertaa varmaan joskus 15-vuotiaana ja siitä alkoi aikamoinen jojoilu jonnekin 22-vuotiaaksi asti.

Oli ortorektista käyttäytymistä, ahmimista, pakonomaista treenaamista — saatoin treenata yötä myöden, vetää jotain viiden tunnin treeniputkia kotona, kituuttaa päiväkausia itseäni näännyttäen ja lopulta ahmia niin paljon, että inhosin itseäni entistä enemmän. Olin aika tuhoisassa kierteessä. Ja mitä enemmän laihduin, sitä enemmän mun kehodysmorfia kasvoi. Ja silloinkaan en kelvannut, koska olin liian luiseva muiden mielestä.

Mitkä oli tärkeimmät arvot, mitkä opin lapsena lähipiiristä? 1) Ole hoikka, niin sulla on ihmisarvoa. 2) Sulla pitää olla parisuhde, että olet “kunnon ihminen”. Ja pidäkin huoli, että pidät miehesi tyytyväisenä — se on yksin naisen vastuulla.

Näillä eväillä rakensin hienon nuoruuden! Voi pojat.

Kun se pahin pelko kävikin toteen

Jotenkin oon saanut keploteltua elämässä eteenpäin kontrolloimalla kaikkea, mutta kaikki muuttui synnytyksessä, heinäkuussa 2022. Kävin treenaamassa koko raskausajan aina viikolle 40 asti, tein kotona ahkerasti raskausjoogaa- ja pilatesta, hyödynsin jumppapalloa ja kaikkia keinoja, mitä synnytyksen eteen onkaan olemassa. Lopulta jouduin raskausviikolla 42+0 sektioon, kun kahden päivän käynnistelyn jälkeen homma ei edistynytkään mihinkään.

Olinko valmistautunut etukäteen sektion mahdollisuuteen yhtään? Hell no! Sen sijaan olisin osannut vaikka unissani selostaa alatiesynnytyksen salat koska tahansa — sen verran tuli niihin asioihin raskausaikana perehdyttyä (koska kontrollin tarve).

Yhtäkkiä mut laitettiin vahvasti lääkittynä leikkaussaliin, ja olin täysin muiden armoilla, ilman minkäänlaista henkistä valmistautumista. Vaikka kukaan ei ollut hengenhädässä, niin siitä jäi jonkunlainen synnytystrauma.

Tuo kokemus oli niin kova muistutus siitä, että vaikka kuinka valmistautuisin kaikkeen elämässä, niin en voi siltikään kontrolloida tiettyjä asioita. Joskus pitää vaan antautua ja hellittää otetta sen sijaan, että puristaa rystyset valkoisena ja antaa elämän lipua ohi siinä samalla.

Kirjoitan tästä vielä osan 2, joten pysy linjoilla!