Onko sulla varaa jättää ainutlaatuisia muistoja keräämättä?
Onko sulle koskaan käynyt niin, että näet jonkun susta otetun tilannekuvan ja ensimmäinen ajatus on “Hyi, näytän kauhealta, en todellakaan voi julkaista tätä missään tai edes säilyttää tätä”? Jäät miettimään, että näytänkö todella tolta? Et keskity esim. lapseesi, joka on sun kanssa siinä kuvassa onnellisen näköisenä, vaan jäät miettimään omaa presenssiäsi?
Epävarmuus ja itseinho on tarttuvaa. Sehän leviää ympäristössä ihan kuin joku virus. Joku puhuu negatiivisesti omasta kehosta. Peilailee tuskaillen ja puristellen kohtia, joista ei tykkää. Muut ympärillä hoksaa, että näin siis toimitaan.
Ahaa, ulkonäkö on siis ihmisessä tärkeintä. Ulkonäkö on se, joka kiinnittää huomion. Varsinkin perheiden sisällä tää myrkyllinen toiminta on todella tarttuvaa. Lapset kasvaa siihen malliin, että pitää siis olla ikuisella dieetillä, eikä itsestä puhuta koskaan kauniisti.
Pieni lapsi uskoo herkästi tällaisen itseä dumaavan ajatusmaailman olevan normaalia! Eihän me haluta toimia katapulttina sellaiselle?
Multa kysyttiin yhdellä terapiakäynnillä, mistä mä haluaisin tulla muistetuksi, kun kuolema korjaa. Tehtävänä oli miettiä, mitä asioita mun muistopuheessa tulisi esille.
Haluanko tulla muistetuksi siitä, että olin aina vimpan päälle huoliteltu ja tip top, vai onko tärkeämpää, millaisen fiiliksen tuon muille? Onko ulkonäöstä obsessointi mun omasta arvomaailmasta lähtöisin vai kenties taakka, joka on tarttunut matkaan lapsuudesta?
Olisko siinä muistopuheessa, että “…oli aina mukana rannalla lasten kanssa hiekkaleikeissä, valmiina toimintaan — aina siellä, missä tapahtuu!”, vai “ei uskaltanut tulla rannalle, koska ei pitänyt siitä, miltä näyttää uimapuvussa”?
Sain myös tehtäväksi kirjoittaa kirjeen mun keholle. Kirjoitin meidän yhteisestä matkasta lapsuudesta tähän päivään asti, kiitin sitä kaikesta, mitä se on saanut aikaan ja mistä se on selvinnyt, mitä se on kokenut. Ja tehtiin jonkunlainen aselepo. Suosittelen sitä muuten aivan kaikille.
Oon niin monta kertaa jättäytynyt pois valokuvista, vältellyt kameraa ja varsinkin tilannekuvia, joissa en itse pääse vaikuttamaan kuvakulmaan, asentoon ja ilmeeseen. Tilannekuvat on ahdistaneet mua, ja nähtyäni sellaisen oon saattanut vajota johonkin syvään itseinhon looppiin tuntikausiksi.
Hetkeä myöhemmin oon kuitenkin surkutellut itsekseni sitä, etten saanut kyseisestä tilanteesta mitään kuvamuistoa talteen.
Nyt seuraa sulle siis tehtävä…
Seuraavan kerran, kun jättäydyt pois valokuvasta lapsen kanssa, kysy itseltäs: onko sulla varaa jättää tää ainutlaatuinen muisto saamatta? Ainutlaatuinen, koska lapset on lapsia niin helvetin lyhyen aikaa.
Se on yks silmänräpäys ja lapsi pääsee rippikoulusta. Toinen silmänräpäys, ja mokoma muuttaa jo omilleen! Haluatko silloin katsoa tyhjää kuva-albumia sun lapsen varhaisista vuosista?
Tää ajatus on niin riipaiseva. Karmiva. Kun tajuaa, ettei niitä aikoja oikeasti saa koskaan takaisin. Joten — suostu niihin valokuviin siitä riippumatta, tuntuuko se hyvältä idealta, vai ei!
Tai pikemminkin, pyydä sun läheisiä ottamaan mahdollisimman paljon tilannekuvia salaa, sun tietämättä. Ihan arkisista tilanteista, ilman poseerauksia ja kiusallista kameran edessä pönötystä väkinäisellä ilmeellä.
Kiität itseäsi tästä vielä myöhemmin. <3
Psst… sua saattaisi kiinnostaa myös:
