Herkkyys ihastuttaa ja vihastuttaa
Musta on aina tuntunut, ettei herkkyyttä pidetä yleisesti kovin tavoiteltavana tai hyvänä piirteenä ihmisessä. Työelämän paineiden alla ja monella muulla osa-alueella herkkyyttä pidetään heikkoutena ja annetaan se käsitys, että siitä pitäisi pyristellä eroon keinolla millä hyvänsä.
Hustle & grind -kulttuurissa ei jää tilaa tuntemiselle, pitäis edetä kyynärpäätaktiikalla elämässä ja kovettaa itsensä. Ei ole edes pitkä aika siitä, kun lapsille haluttiin kasvattaa kova kuori, jotta ne olisi valmiita kohtaamaan tämän kylmän ja kovan maailman. Nykyään lapsiakin onneksi jo kasvatetaan vähän pehmeämmillä arvoilla.
Kaikki elämän vastoinkäymiset ja ihmissuhteiden välikohtaukset pitäisi pystyä ohittamaan olankohautuksella. Ei tunnu missään. Lakaistaan ikävät tunteet maton alle.
Pitäisi olla samaan aikaan avoin, mutta kova ja vahva, kunnianhimoinen ja kilpailuhenkinen. Itse en pysty olemaan avoin ilman, että siinä sivussa tulee myös herkkyys vahvasti esille. Herkkyys on mussa se puoli, jonka kanssa on tullut kamppailtua enemmän tai vähemmän.
Kun ympäriltä on pienestä asti tullut kehotuksia pysymään vahvana, itsenäisenä, pärjäävänä — alkaa helposti rakentamaan suojamuuria ympärille. Kun ei saa ilmaista omia tarpeita, olla huoleton lapsi tai pysähtyä ihmettelemään asioita.
Itselle rakennetun suojamuurin taakse on myös hyvin vaikea päästää ketään. Jos näyttää herkkyytensä, näyttää haavoittuvuutensa.
Mun ikisuosikkini Brené Brown selostaa aika osuvasti; jos ei uskalla olla haavoittuvainen, jää elämä kädenlämpöiseksi. Ei pysty kokemaan niitä tunnekirjojen ääripäitä. Kun turruttaa haavoittuvuuden ja herkkyyden, turruttaa myös kiitollisuuden, yhteyden toisiin ihmisiin ja aidon onnellisuuden.
Rakentamalla vahvan suojamuurin ympärilleen sitä kuvittelee olevansa kuin teflonia. Uskoo pääsevänsä eroon epämukavista tunteista ja kokemuksista.
Sitten ihmetteleekin myöhemmin, miksei ole kokenut mitään vahvempaa yhteyttä tiettyihin ihmisiin ja mikä oikeastaan edes on elämän tarkoitus?
Suojamuurin kanssa ei oikeastaan myöskään pääse luomaan niitä kontakteja, mitä voisi luoda, jos uskaltaisi olla ihan täysin oma itsensä koko ajan. Ei tarvitsisi joutua ”väärään seuraan”, koska vetäisi puoleensa niitä ihmisiä, joiden on tarkoituskin tulla toimeen sun kanssa.
Mä olen ihan sulaa vahaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka uskaltaa olla hölmöjä, tyhmän näköisiä, haavoittuvia ja ihan täysiä sekopäitä muutenkin (hyvällä tavalla). Näillä ihmisillä ei ole tarvetta tuomita ketään. Kun osaa olla haavoittuvainen, osaa olla kiltimpi itselleen ja myös muille. Inhimillisempi.
Otan helposti itseeni toisten ihmisten tunteita ja reaktioita ja esimerkiksi toisen ihmisen itkeminen tarttuu muhun todella nopeasti — vaikka kyse olisi jostain telkkarin mainoksesta. Mutta toisaalta, empatia ja toisen ihmisen saappaisiin astuminen on taito, mikä tulisi löytyä ihan jokaiselta. Herkkyys tuo onneksi mukanaan myös kiltteyttä, hyväsydämisyyttä ja vahvaa halua kohdata ihminen ihmisenä. Sekä halua uskoa ihmisistä hyvää. Väittäisin, että intuitio on usein vahvempi herkillä ihmisillä.
”Because to feel this vulnerable means I’m alive.” – Brené Brown
Kun keskustelen jonkun kanssa tai oon jossain yhteisössä niin aistin heti ilmapiiristä, aikooko toinen ihminen puhua musta paskaa selän takana ja voinko luottaa tähän ihmiseen. Nää kokemukset ovat myös saaneet mut varautuneeksi sellaisten ihmisten seurassa.
Miksi mä haluaisin antaa palaakaan aidosta itsestäni ihmiselle, jonka tiedän heti jakavan kaiken eteenpäin ja naureskelevan selän takana kuorossa muiden kanssa?
Ootko koskaan muuten puhunut toisista ihmisistä hyvää selän takana? Se on ihan parasta! Siitä tulee ihan epätodellisen hyvä olo. Ja alkaa säteilemään hyvää energiaa myös eteenpäin.
Psst… sua saattaisi kiinnostaa myös:
