Onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolen?
Onko muilla oikeasti asiat paremmin, ja kaikki niin kukoistavaa? Vai johtuuko kirkkaanvihreä nurmikko aidan toisella puolen siitä, ettet ole kastellut riittävästi omaasi?
Tiedän. Kliseistä.
Mutta oikeasti, nämä kliseisimmät sanonnat on lopulta aina niitä osuvimpia! Ne klikkaa päässä vasta, kun todistat sen sanonnan toteutuneeksi omassa elämässä.
Vertailin itseäni aiemmin jatkuvasti muihin, objektifioin itseäni (onko termi self-objectification tuttu?) ja sen myötä koin olevani heikoilla hangilla ihan kaikilla osa-alueilla elämässä.
Jonain päivänä syttyi lamppu mun päässä. Tajusin yhdistävän tekijän näille ajanjaksoille, jolloin vertailin itseäni muihin ja doomscrollasin eniten. Yhdistävä tekijä? Olin hukassa itseni kanssa. Pahasti. Big time.
Ei mulla ollut mitään visiota elämässä — mitään, mitä tavoitella tai mitään, mistä inspiroituisi.
En nähnyt, että mulla edes ois mitään omaa nurmikkoa, mitä kastella?! Joten keskityin doomscrollaamaan ja kierimään itsesäälissä, että miksi muut tekee ja saavuttaa juttuja, ja minä junnaan paikallani ja olen surkea kaikessa.
Ajattelin näin koko kuluneen vuoden, palattuani vanhempainvapaalta työelämään. Tunsin olevani maailman surkein urallani ja mulla oli suunta hukassa. Kärsin bore-out ilmiöstä, eli en saanut tarpeeksi mentaalista stimulaatiota töistä.
Kun löysin vihdoin jotain, mistä innostuin ja inspiroiduin (tämä yrittäjäksi palaaminen) — huomasin, etten ole enää vertaillut itseäni muihin, tai miettinyt muutenkaan niin paljon ulkoisia tekijöitä. Oon keskittynyt enemmän omaan tekemiseen ja visioon. Tulevaisuudensuunnitelmiin, unelmiin.
Ja se tuntuu erittäin hyvältä!
Onko sun toiminta linjassa sen kanssa, mihin tiedät kykeneväsi?
Kun alat ymmärtää kykeneväsi enempään ja parempaan, alat turhautua pikkuhiljaa ja ärtyä siitä, että tyydyt sillä hetkellä vähempään. Huonompaan olotilaan, kuin mitä oikeasti ansaitset. Ja mitä me kaikki ansaitaan!
Suurimman kipupisteen kohtaamisesta on todella lyhyt matka pysyvän muutoksen tekemiseen.
Kunhan opit arvostamaan itseäsi tarpeeksi ja tajuamaan, että elät tällä hetkellä pienentäen itseäsi ja kykyjäsi. Ymmärrät lopulta, että luvassa on jotain paljon parempaa. Sun pitää vaan tehdä päätös ensin.
Silloin, kun itse lähdin rakentamaan elämäntapoja uusiksi, ajattelin vaan, että näin ei asiat voi jatkua. Päätin sanoa ensin vaan ”kyllä” sille muutokselle. En mä miettinyt ensin, että miten mä sen aion tehdä, koska se tuntui ahdistavalta ja monimutkaiselta.
Päätin vain, että ylipäätään teen jotain!
Ja kun olin oikeasti sitoutunut siihen muutokseen, niin aloin löytämään ympäriltä niitä keinoja siihen käytännön toteuttamiseen. Ja löytämään unohdettuja resursseja itsestäni.
Ensin jäin pitkään pyörittelemään sormi suussa jotain Excel-taulukkoa ja miettimään, että mikä olisi optimaalisin tapa toteuttaa mikäkin treeni.
Paperilla kaikki on helppoa saada näyttämään hyvältä ja helpolta, mutta harkitun toimintasuunnitelman toteuttamiseen tarvitaan kovaa tahtoa ja pitkäjänteisyyttä.
Mulle riitti, kun myönsin itselleni, että tuska sen hetkisestä olosta oli suurempi, kuin pelko uusien tapojen rakentamisesta.
Eli sano ensin kyllä sille isolle muutokselle, mieti vasta sitten, että miten se tulee onnistumaan.
Psst… sua saattaisi kiinnostaa myös:
