Se ei ollut sun syy, mutta se on sun vastuu
Mä tajusin vasta 30. vuosikymmenellä, etten voi loputtomiin piiloutua mun trauman taakse ja osoitella sormella mun vanhempia siitä, etten heidän takia pääsisi etenemään elämässä.
Oli korkea aika ottaa vastuu tapahtuneesta. Hyväksyä, että he on toimineet vajavaisilla tunnetaidoilla aikanaan, toimineet niillä resursseilla ja tiedolla, mitä silloin aikanaan saatavilla oli. Huonosti kävi, mutta asia nyt vaan on näin.
Elin toki tiedostamisvaiheessa pitkään — tiedostin, miksi triggeröidyn mistäkin, miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn ja mitkä asiat kumuloituneena ovat aiheuttaneet mun tunne-elämän ja toiminnan haasteet.
Pitkän tiedostamisjakson jälkeen iski voimakas vihavaihe. Olin niin saatanan vihainen siitä, mitä kaikkea oon menettänyt rikkinäisen lapsuuden vuoksi.
Ja kuinka en muista lapsuudesta mitään, ja nekin vähät, mitä muistin, oli negatiivisia flashbackeja. Kuinka oon sulkenut pois elämästäni kokonaisia osa-alueita, koska mulle mallinnettiin lapsena, että naiset eivät voi tehdä tiettyjä asioita tai olla tietynlaisia.
Sitten jostain takavasemmalta saapui suruvaihe (en toki usko sen päättyvän vielä hetkeen). Suru siitä, etten kokenut koskaan olevani oikeanlainen ja arvostettu sellaisena kuin olin. Suru siitä, etten koskaan voinut tuntea olevani kannateltu. Enkä kuuluvani joukkoon, osaksi jotain yhteisöä.
Nyt elän hyväksymisvaiheessa. En mä ole enää vihainen siitä, mitä tapahtui. En mä tekisi enää sillä hyväksynnällä ja pyyteettömällä vanhempien rakkaudella mitään — se juna meni jo. Alan hyväksyä, että näin tämä nyt vaan meni. Tällaiset kortit sain. Miten voisin pelata mahdollisimman hyvän pelin niillä annetuilla korteilla?
Avioliittoni myötä ymmärsin, että mun rikkinäinen lapsuus ei ole tekosyy käyttäytyä lapsellisesti toista kohtaan. Ei se ollut puolison syy. En voi vaatia puolisolta turvallisuuden tunnetta, jos en itse osaa tarjota sitä turvaa ensin itselleni.
Ei ihmissuhde voi silloin olla vastavuoroinen ja aikuismainen.
En voinut enää piiloutua sen uhriutujan viitan taakse. Oli aika ottaa vastuu tapahtuneesta. Pitkin hampain toki — “pitääkö tässä kaikki itse tehdä ja siivota sotkut, jotka toiset ovat toiminnallaan aiheuttaneet?!”. Perus marttyyriajatuksia.
Se, mitä sulle tapahtui esimerkiksi lapsuudessa, ei ollut sun syytä. Oliko se epäreilua, väärin kaikilla tasoilla, et olisi ansainnut sitä? Ehdottomasti juuri näin.
Onko se silti syy jämähtää paikalleen elämässä ja käyttää tapahtunutta syynä sille, miksi et voi kehittää uusia toimintatapoja? Ei ole.
Se ei ollut sun syytä. Se on silti sun oma ongelma ja sun vastuulla.
Ajattelin pitkään, että ei vanha koira opi uusia temppuja.
Sitten perehdyin asioihin ja opin, että on olemassa ilmiö nimeltä neuroplastisuus. Neuroplastisuus on sitä, että aivoilla on kyky muovautua läpi elämän, uusien kokemusten ja ajatusmallien toistamisen kautta. Aivoja voi opettaa reagoimaan asioihin uudella tavalla. Uudelleenohjelmointi on pitkä tie, mutta täysin sen arvoinen.
Seuraavat sukupolvet ansaitsevat parempaa.
Psst… sua saattaisi kiinnostaa myös:
