Jos sua ahdistaa ajatus liikkumisesta, lue tämä.
En kirjaimellisesti liikauttanut eväänikään ennen kuin olin ehtinyt 21 vuoden ikään. Ei liikunnallisia harrastuksia, ei vanhempien esimerkkiä aktiivisuudesta, ei kiinnostusta yrittää yhtään mitään, jossa oli vaarana tulla hiki…
Olin tietenkin koulun liikuntatunneilla se jämäkappale, joka sysättiin viimeisenä johonkin joukkueeseen, koska eihän mua ikinä valittu muiden menoa hidastamaan. Siitä seurasi aina dramaattista silmien pyörittelyä ja syviä huokauksia, kun jonkun joukkueen piti uhrautua mut ottamaan joukkueeseensa mukaan.
Kun olin 20 kg ylipainoinen, kokeilin kotona tehdä polvet maassa etunojapunnerrusta ja lösähdin oitis nenälleni.
Ajattelin, että ei tämä tilanne tästä ainakaan huonommaksi voi mennä?! “Onneksi oon yksin, eikä kukaan nähnyt”. Muistan ajatelleeni siinä maasta könytessäni joskus puolenyön aikaan (kyllä, tein jotain kotijumppaa puolilta öin, koska mun päivärytmi oli päin helvettiä), että en päästä ikinä itseäni enää tähän pisteeseen, ihan sama mitä elämä heittää eteen. Hankin salikortin, kun olin ensin jumpannut kotona YouTuben tahdissa sen verran, että jotkut perus kehonpainolla tehtävät liikkeet onnistui joten kuten… Salikortin hankittuani mietin, että tästä on suunta vaan ylöspäin. ⏫
(Olin oikeassa, mutta siitä lisää kohta.)
Ja ei, silloin rapakuntoisena tulessa maatessa ei tosiaan auttanut se, että somessa joku hokee "Olet hyvä juuri noin! Rakasta itseäsi! 🦄 Kuuntele kehoasi, älä ole niin vaativa itsellesi 🌸 Lepää aina kun siltä tuntuu 💖💖".
Koitin toki hyväksyä itseni, mutta… en mä ollut onnellinen? Välttelin peilejä. Jos joku kaivoi kameran esiin, heitin sohvatyynyn vatsan eteen peitoksi tai juoksin karkuun. Jos jouduin silti kuvaan ja jouduin katsomaan sitä lopputulosta, purskahdin itkuun. Jos oli edessä spontaaneja hetkiä, jotka olis edellyttäneet uima-asussa esiintymistä tai muuta ilakointia, keksin tekosyitä ja jättäydyin pois.
Tarvitsin joka päivä työvuoron jälkeen muutaman tunnin päiväunet ihan vaan selvitäkseni illan läpi. Elämä oli yhtä harmaata massaa. Joka kerta, kun kaveriporukassa vertailtiin vaikka ryhmäliikuntatunteja, kiusaannuin ja vaihdoin äkkiä puheenaihetta.
Tarvitsin tuossa kohtaa enemmän siis tough lovea ja kuuntelin YouTubesta kliseisiä Fearless Motivation settejä — sellaisia, joissa Rocky juoksee rankkasateessa ja samalla huudetaan korvaan motivaatiopuheita.
Näiden kuuntelu muistutti mua siellä pohjamudissa ollessani siitä, että ei tänne maapallolle tulla tyytymään oloonsa saatana. On olemassa muutakin, kuin selviytymistä. Lopulta totesin, että koska ketään ei oikeastaan kiinnosta, mitä sinä teet tai jätät tekemättä, niin sua itseäsi olisi vähän niin kuin pakko jossain kohtaa se alkaa kiinnostaa…
Olinhan elänyt yli parikymmentä vuotta imien pesusienen tavoin vanhemmiltani opitut haitalliset uskomukset, dieettikierteen (ai eikö syömisten ja liikunnan perään katsotakaan vasta silloin, kun pitää pudottaa painoa?) enkä ollut nähnyt ihmisiä liikkumassa missään, koskaan — eihän meidän suvussa sellaista tehty?!
Aloitin saliurani vappuaattona 2013.
Taktisesti valitsin vappuaaton, koska tiesin saavani silloin rauhassa pyöriä siellä ja tutustua paikkoihin ilman pelkoa siitä, että muut katsoo.
Menin korkkaamaan salin jossain pieruverkkareissa. Ei ollut kuule viimeisimmän huudon ICIW treenivermeitä päällä. Lenkkarit oli jostain ysäriltä, varmaan haisivat ullakolta.
Ensimmäisenä testasin salille astuttuani juoksumattoa — luonnollisesti kiinnitin paitani helmaan juoksumaton hätäjarrun klipsin, koska oletin, että niin kuuluu tehdä! 😅
Kun vasta muutama hassu salikäynti oli takana, sain jo ladata laitteissa painopakkaan kilokaupalla lisää kuormaa. Oh the newbie gains. 😌
Olin suorastaan järkyttynyt siitä kehitystahdista. Tulihan niitä endorfiineja jo siitäkin, että pääsin sinne salille jotain räpiköimään, mutta oli shokki, miten voimatasot kasvoi kirjaimellisesti kohisten. Mietin vaan, mitä täällä tapahtuu ja miksei kukaan ole kertonut tästä aiemmin?!
Tulosta tuli ryminällä, vaikka elin pelkillä herkuilla.
Keho oli aivan hämillään, että kato tuo akka liikkuu omatoimisesti, mitähän sille on käyny — parempi alkaa vahvistua, kun ei tiedä, mitä toi seuraavaksi meinaa.
En todellakaan osannut syödä järkevästi silloin. Mun ruokavalio/elämäntavat oli tuohon aikaan tätä tasoa;
Palkkapäivänä tili tyhjäksi herkuilla (ostin ahmimismätöt useammasta eri kaupasta, koska en kehdannut ostaa niin paljoa samalla kertaa yhdestä paikasta…)
👉 Ahmin itseni totaaliseen hiilarikoomaan ja morkkikseen
👉 Palkka hupeni hedonistiseen herkutteluun alta aikayksikön, ja kitkuttelin seuraavaan palkkapäivään asti lähinnä jollain riisillä ja herne-maissi-paprikalla.
👉 Keräsin palkkapäivää odotellessa pitkää listaa kaikista herkuista, joita ostaisin heti kun on seuraava mahdollisuus. Olo oli kuin kuumia treffejä odottaessa, mutta kohteena oli ruoka (mun ainoa tuki & turva pitkälle aikuisikään asti).
Kyllähän se motivoi jatkamaan, kun varmaan jo ensimmäisen viikon jälkeen jo ylipäätään oman kehon hallinta oli aivan uudella tasolla — hahmotin äkkiä, missä mun raajat menee liikkeiden aikana ja pysyin pystyssä yhdellä jalalla ja mitä vielä... “Mitä on tämä tämmöinen?!”
Mun treeniohjelmakin oli kaukana järkevästä…
Aloitin muistaakseni 5- vai 6-jakoisella ohjelmalla, jossa yhtenä lihasryhmänä oli epäkkäät. Siellä mä tein olankohautuksia käsipainoilla. Ihan niin kuin ei aloittelijalle mitään hyödyllisempää olis! No ei ollut, koska silloin tein sillä, mitä tiesin, ja kun tiesin paremmin, niin sitten tein paremmin.
Loppukaneettina sanoisin, että ei se liikkuminen ole niin vakavaa. Aloittelijana saat tulosta sillä, että sitoudut edes johonkin ohjelmaan (ei todellakaan ole väliä, onko se 100 % optimaalinen). Sulla on koko loppuelämä aikaa fiksata niitä syömisiä, unta ja muita rutiineja kuntoon. Kaikki aikanaan. Olet selvinnyt tähänkin päivään asti sillä, mitä ikinä teetkään, joten — yksikin askel parempaan suuntaan on jo aika huikea muutos, ole siitä ylpeä.
Ihan sama, miten painavalta kivireen vetämiseltä se aloittaminen ja eka treeni voi tuntua, niin SE. HELPOTTAA. PIAN. Muistuta itseäsi siinä kohtaa, että sä et koskaan tule enää olemaan niin heikko. Et, kun sä päätät niin.
Jos tuota uskoa saisin sinuun iskostettua, niin asiat olis hienosti. Kun vaan uskaltaisit aloittaa. 🫶
Kehonmuokkaustavoitteidesi saavuttaminen voi olla superhauskaa, energistä & inspiroivaa — sen ei tarvitse olla hampaat irvessä tekemistä ja kotiin linnoittautumista.
Mutta tarvitset oikeat työkalut & strategiat päästäksesi siihen pisteeseen.
➡️ Tutustu henkilökohtaisen etävalmennuksen paketteihin täältä.
Psst… sua saattaisi kiinnostaa myös:
Miten turvattomuus ohjasi mun elämää ennen?
10 oivallusta 11 vuoden hyvinvointimatkalta, osa 1
10 oivallusta 11 vuoden hyvinvointimatkalta, osa 2
“Hyvinvoinnista huolehtiminen ruuhkavuosiarjessa on mahdotonta” — kumotaan myyttejä
Liity sisäpiirilistalle täältä & seuraa myös somessa:
